close
Siirry sisältöön

Imperatiivi

Wikipediasta
Tämä artikkeli käsittelee tapaluokkaa. Muista merkityksistä katso täsmennyssivu Imperatiivi.
Imperatiivi
Ilmaisee käskyä tai kehotusta
Suomen kielessä
Persoonat yksikön 2. persoona (sinä)
yksikön 3. persoona (hän)
monikon 1. persoona (me)
monikon 2. persoona (te)
monikon 3. persoona (he)
passiivi
Aikamuodot preesens
perfekti
Esimerkki Kävele!
Lähtekäämme.
Tapaluokat suomen kielessä
Indikatiivi
Konditionaali
Imperatiivi
Potentiaali

Imperatiivi (vanhoissa suomen kieliopeissa myös käskytapa) on verbin taivutuskategoria, modus (tapaluokka) tai lauserakenne, jolla ilmaistaan käskyä, kieltoa, kehotusta tai pyyntöä.[1]

Imperatiivin määritelmästä ja nimityksistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termiä imperatiivi voidaan kielitieteellisessä kirjallisuudessa käyttää sekä suppeammin tietyistä kieliopillisista muodoista tai lauserakenteista, joilla käskyjä ja kehotuksia ilmaistaan, että laajemmin ylipäätään ilmauksista, joilla puhuja yrittää saada puhuteltavan tekemään tai olemaan tekemättä jotakin.[2]

Aito käsky- tai kehotustehtävä imperatiivilla voi oikeastaan olla vain yksikön ja monikon toisessa persoonassa (kävele! kävelkää!) sekä mahdollisesti monikon ensimmäisessä persoonassa (kävelkäämme!). Esimerkiksi unkarin kielessä imperatiivimuodon voi muodostaa kaikista persoonista, myös yksikön ensimmäisestä, mutta tätä muotoa ei käytetä puhujaan itseensä kohdistuvaan kehottamiseen vaan ilmaisemaan puhujaan muualta kohdistuvaa käskyä tai velvoitetta: miért legyek én a bűnbak? ’miksi minun pitää olla (”miksi olkomi”) syntipukki?’.[3]

Toisen persoonan ”aitoja” käskymuotoja voidaan kielitieteellisessä kirjallisuudessa nimittää kanonisiksi imperatiiveiksi, joskin niiden ja muiden imperatiivien raja on epäselvä. Joissain kielissä imperatiiveja ei voi muodostaa muista kuin toisesta persoonasta, ja joissain kielioppiperinteissä muita kuin kanonisia imperatiiveja nimitetään esimerkiksi optatiiveiksi, hortatiiveiksi (adhortatiiveiksi) tai jussiiveiksi.[4] Unkarin muita kuin käskyä ilmaisevia imperatiivimuotoja kuvataan joissakin kieliopeissa konjunktiivina (kötőmód), joka eroaa varsinaisesta imperatiivista vain merkitykseltään, ei muodoltaan.[5]

Imperatiivi maailman kielissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jonkinlaisia imperatiivi-ilmauksia on kaikissa maailman kielissä, ja ne ovat olennaisen tärkeitä ihmisten vuorovaikutuksessa: lapsenkielen tutkijoiden mukaan imperatiivit ovat varhaisimpia muoto- ja lauserakenteita, joita lapsi oppii muodostamaan.[6]

Imperatiivit poikkeavat usein muista moduksista. Monissa kielissä imperatiivin muodostukseen kohdistuu rajoituksia: sillä ei esimerkiksi (kuten suomessa) ole tempustaivutusta, tai imperatiiveja voi muodostaa vain tietyntyyppisistä verbeistä. Toisaalta joissakin kielissä imperatiivilla voi ilmaista myös muita merkityspiirteitä, esimerkiksi ajallista tai paikallista etäisyyttä. Esimerkiksi Amazonin alueella puhutussa tarianan kielessä pi-hña! tarkoittaa ’syö (nyt heti)!’, pi-hña-wa! ’syö myöhemmin!’, pi-hña-si! ’syö täällä!’ ja pi-hña-kada! ’syö tuolla!’. Imperatiivilause poikkeaa rakenteeltaan usein muista lausetyypeistä, esimerkiksi useissa kielissä imperatiivilauseesta yleensä puuttuu ilmipantu subjekti.[7]

Useissa maailman kielissä kanonisena imperatiivimuotona käytetään pelkkää verbivartaloa tai verbin lyhyintä muotoa, mutta imperatiiveja voidaan merkitä myös affiksilla, liitteellä, erillisellä partikkelilla tai erityisellä sävelkorolla. Imperatiivimuodoilla voi olla omat erityiset persoonapäätteensä (kuten suomessa ja monissa muissa Euroopan kielissä). Imperatiivin ilmaiseminen apuverbillä tai muulla erityisellä lauserakenteella on harvinaisempaa, mutta sitäkin esiintyy.[8] Joskus joistakin (yleisistä) verbeistä muodostetaan imperatiivimuoto suppletiivisesti (eri sanavartalosta), esim. italian andare ’mennä’: va(i) ’mene!’, unkarin jönni ’tulla’: gyere! ’tule!’.[9][10] Kielteisillä imperatiiveilla eli prohibitiiveillä voi olla oma erillinen ilmaisimensa (esim. suomen älä).[11]

Imperatiivit uralilaisissa kielissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantauraliin asti voidaan palauttaa imperatiivin (kanonisen imperatiivin: yksikön toisen persoonan) suffiksi *-k. Nämä imperatiivimuodot ovat samannäköisiä kuin kieltoverbin kanssa käytettävät konnegaatiomuodot (vrt. suomen ota! – en ota), ja tämäkin on ikivanha, samojedikielissä asti esiintyvä piirre. Nykyisissä uralilaisissa kielissä yksikön toisen persoonan imperatiivimuotona toimii joko pelkkä verbivartalo tai muoto, jossa yhä näkyy alkuperäisen *-k:n jatkaja, esimerkiksi suomen sananrajakahdennus tai eteläviron glottaaliklusiili. Muiden persoonien imperatiivimuodot ovat syntyneet myöhemmin tämän muodon laajennuksina.[10][6]

Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa imperatiivi taipuu kaikissa muissa persoonamuodoissa paitsi yksikön ensimmäisessä persoonassa. Koska suomen verbintaivutuksessa normaalisti modus ja tempus ovat toisensa poissulkevia, aikamuodoista imperatiivi taipuu vain preesensissä, niin sanotuissa jussiivirakenteissa harvoin myös perfektissä (olkoon se tapahtunut, mitä on tapahtunut).[12][13]

Yksikön toisessa persoonassa imperatiivilla ei ole päätettä, vaan se on muodoltaan pelkkä verbinvartalo, jota seuraa rajakahdennus, eli seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu, mitä kuitenkaan ei kirjoituksessa merkitä (kielitieteellisissä teksteissä tätä voidaan merkitä x:llä). Osassa savolaismurteita alkuperäinen suffiksi -k on voinut säilyä. Muiden persoonien päätteet rakentuvat ka- tai ko-ainekselle. Kielteiset muodot muodostetaan apuverbin älä avulla.[6][14][12]

Iso suomen kielioppi esittää imperatiivin taivutusmuodot seuraavasti:[12]

Myöntömuodot Kieltomuodot
Persoona Yksikkö Monikko Yksikkö Monikko
1. kerto-kaa-mme äl-kää-mme kerto-ko(x)
2. kerrox kerto-kaa älä kerrox äl-kää kerto-ko(x)
3. kerto-ko-on kerto-ko-ot äl-kö-ön kerto-ko(x) äl-kö-öt kerto-ko(x)
Passiivi kerrotta-ko-on äl-kö-ön kerrotta-ko(x)

Imperatiivin monikon ensimmäinen persoona (kävelkäämme) on vanhahtava ja ylätyylinen. Puhutussa suomessa se yleensä korvataan passiivin indikatiivin preesensmuodolla (kävellään).[12][15]

Kolmannen persoonan sekä passiivin imperatiivi eli jussiivi ilmaisee konsessiivisia (sallimisen tai myöntymisen) merkityksiä: olkoon menneeksi. Velvoitusta se ilmaisee lähinnä säädösteksteissä: tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.[16] Jussiivilause poikkeaa rakenteeltaan imperatiivilauseesta: sillä on yleensä ilmipantu subjekti (joku sammuttakoon valon), ja sen sanajärjestys voi vaihdella samaan tapaan kuin väitelauseen. Jussiivi on puhutussa kielessä harvinainen, ja sen yksikkö- ja monikkomuodot sekaantuvat usein keskenään.[17][18]

Yksikön toisessa persoonassa käytetään vanhahtavassa runokielessä myös -os/-ös-loppuisia muotoja (ollos, tullos, nukkuos), joita on tapana nimittää optatiiveiksi.[19]

Imperatiivit indoeurooppalaisissa kielissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indoeurooppalaiseen kantakieleen voidaan rekonstruoida kanoninen 2. persoonan imperatiivi, jota ilmaistiin pelkällä verbivartalolla tai päätteellä *-dhi, monikossa *-te, sekä 3. persoonan *-u-päätteinen imperatiivi. Lisäksi kantaindoeuroopassa oli optatiivimodus, joka on joissakin balttilais-slaavilaisissa kielimuodoissa säilynyt imperatiiviksi tai permissiiviksi kutsuttuna muotona.[20] Nykyisissä indoeurooppalaisissa kielissä parhaiten ovat säilyneet yksikön 2. persoonan imperatiivimuodot, etenkin muut imperatiivimuodot ovat usein myöhempää kehittymää.[21]

Ruotsi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa on nykyään yksi imperatiivimuoto, joka vastaa sekä yksikön että monikon toista persoonaa ja muodostuu pelkästä verbivartalosta: kasta ’heitä!’, vänd ’käännä!’, gå ’mene!’.

Vanhassa kirjakielessä käytetyt monikon ensimmäisen ja toisen persoonan imperatiivit ovat vanhahtavia tai ylätyylisiä: kasten ’heittäkää!’, låtom oss bedja ’rukoilkaamme’. Samoin vanhahtava on optatiiviksi nimitetty yksikön kolmannen persoonan muoto: kaste ’heittäköön!’.[22]

Monikon ensimmäisen persoonan imperatiivia vastaavien direktiivilauseiden ilmaisimeksi on kiteytynyt rakenne låt oss (+ verbi), esim. låt oss för tillfället kalla honom B ’kutsukaamme häntä tässä B:ksi’.[23]

Englanti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannissa kanonisena toisen persoonan imperatiivina toimii pelkkä verbin perusmuoto. Sitä voidaan käyttää myös kolmannessa persoonassa lisäämällä subjekti: somebody lend me his coat ’joku lainatkoon minulle takkiaan’. Ensimmäiseen ja kolmanteen persoonaan voidaan viitata let-apuverbin avulla muodostetuilla rakenteilla: let each man decide for himself ’kukin mies päättäköön puolestaan’. Monikon ensimmäiseen persoonaan viittaava let us esiintyy useammin muodossa let’s: let’s go! ’mennään!’.

Kolmannessa persoonassa käytetään myös ns. optatiivista subjunktiivia. Nämä rakenteet ovat vanhahtavan sävyisiä ja yleensä fraaseiksi kiteytyneitä: so be it ’olkoon niin’, long live the King ’kauan eläköön kuningas!’. Toivotusten ilmaisemiseen voidaan käyttää myös may-apuverbillä muodostettuja rakenteita: may the best man win ’paras mies voittakoon’.[24]

Ranska

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa imperatiivi voidaan muodostaa yksikön toisesta sekä monikon ensimmäisestä ja toisessa persoonasta. Imperatiivi on muutoin samankaltainen kuin vastaavat persoonamuodot indikatiivin preesensissä, paitsi että subjektina olevat persoonapronominit jätetään pois, samoin I konjugaation (-er-päätteisillä) verbeillä myös yksikön toisen persoonan ääntymätön pääte -s. Esimerkiksi: tu écoutes ’kuuntelet’ – écoute ’kuuntele!’, vous écoutez ’te kuuntelette’ – écoutez ’kuunnelkaa’. Muutamilla harvoilla epäsäännöllisillä verbeillä imperatiivi on kuitenkin subjunktiivin kaltainen.lähde?

Saksa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksassa yksikön toisen persoonan imperatiivimuotona on joko pelkkä verbinvartalo tai verbinvartalo, jonka lopussa on e (rechnen ’laskea’: rechne! ’laske!’). Useilla verbityypeillä e:llinen ja e:tön muoto vaihtelevat niin, että puhekielessä e:tön muoto on nykyään tavallisempi (kommen ’tulla’: komm! ’tule!’). Ns. vahvoilla verbeillä imperatiivimuodossa ei ole loppu-e:tä, mutta vartalonsisäinen vokaali voi vaihtua e:stä i:ksi tai ie:ksi (nehmen ’ottaa’: nimm! ’ota!’). Monikon toisen persoonan imperatiivimuoto on samannäköinen kuin vastaava indikatiivimuoto ((ihr) nehmt ’te otatte’: nehmt! ’ottakaa!’).[25]

Teitittelymuodon (joka saksassa on monikon kolmannen persoonan kaltainen) sekä monikon ensimmäisen persoonan käskyihin tai kehotuksiin käytettäviä muotoja ei Saksan kielen instituutin ”Systemaattinen kielioppi” pidä varsinaisina imperatiiveina. Teitittelymuodon imperatiivia vastaava ns. etäisyysmuoto (Distanzform) eroaa indikatiivimuodosta vain sanajärjestyksen perusteella (Sie reden ’te puhutte’ – reden Sie ’puhukaa!’), samoin monikon ensimmäisen persoonan ns. adhortatiivimuoto (wir machen ’me teemme’ – machen wir! ’tehkäämme!’).[26]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kielitiede:imperatiivi – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 1.1.2026.
  2. ↑ Eric Potsdam, Daniel Edmiston: Imperatives. Oxford Bibliographies, 31.8.2015. Oxford University Press. doi:10.1093/obo/9780199772810-0107 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  3. ↑ Tompa, József: Ungarische Grammatik, s. 164. Berlin: De Gruyter, 2011. ISBN 978-3-11-135862-8
  4. ↑ Aikhenvald, Alexandra: Imperatives and commands, s. 3–4. Oxford: Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-920790-9
  5. ↑ Turi, Gergő: Kötőmód a mai magyar nyelvben. Argumentum, 2009, 5. vsk, s. 25–38. E-ISSN 1787-3606 Artikkelin verkkoversio.
  6. 1 2 3 Yrjö Lauranto: Suomen kielen imperatiivi – yksi paradigma, kaksi systeemiä [The imperative in Finnish – one paradigm, two systems]. Virittäjä, 24.6.2013, nro 2. ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
  7. ↑ Aikhenvald 2010: 5–7
  8. ↑ Aikhenvald 2010: 19–25
  9. ↑ Aikhenvald 2010: 33–37
  10. 1 2 Jeremy Bradley, Gerson Klumpp, Helle Metslang: ”TAM and evidentials”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 904–923. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 1.1.2026. (englanniksi)
  11. ↑ Aikhenvald 2010: 165–167
  12. 1 2 3 4 Hakulinen, Auli ym.: § 118. Imperatiivin muodostus ja rajageminaatio Iso suomen kielioppi.
  13. ↑ Ison suomen kieliopin verkkoversio (§ 1526 Konditionaalin, potentiaalin ja imperatiivin perfekti) 2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 11.2.2012.
  14. ↑ Kettunen, Lauri: ”Kartta 28”, Suomen murteet III A. Murrekartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1940. Teoksen verkkoversio.
  15. ↑ VISK - § 1656 Tunnustakaamme, olettakaamme scripta.kotus.fi. Arkistoitu 4.2.2025. Viitattu 1.1.2026.
  16. ↑ VISK - § 1667 Vaatimus, toivomus, velvoite tai myönnytys scripta.kotus.fi. Arkistoitu 4.2.2025. Viitattu 1.1.2026.
  17. ↑ VISK - § 1666 Joku sammuttakoon valon: jussiivilauseen rakenne scripta.kotus.fi. Arkistoitu 4.2.2025. Viitattu 1.1.2026.
  18. ↑ Mielikäinen, Aila: Olkoot, hoitakoovat itse! Kielikello. 31.12.2007. Viitattu 4.1.2026.
  19. ↑ Hakulinen, Auli ym.: § 115 Modustaivutus Iso suomen kielioppi.
  20. ↑ Benjamin W. Fortson: Indo-European language and culture: an introduction, s. 95–96. Malden, MA: Blackwell, 2004. ISBN 978-1-4051-0315-2
  21. ↑ Aikhenvald 2010: 339
  22. ↑ Teleman, Ulf & Hellberg, Staffan & Andersson, Erik: Svenska akademiens grammatik 1–4, s. 549. Svenska Akademien, 1999. Teoksen verkkoversio.
  23. ↑ Teleman ym., Svenska Akademiens grammatik 1999, s. 712
  24. ↑ Aikhenvald 2010: 66–72
  25. ↑ Formenbestand grammis.ids-mannheim.de. Viitattu 1.1.2026. (saksaksi)
  26. ↑ Imperativparadigma und Aufforderungsformen grammis.ids-mannheim.de. Viitattu 1.1.2026. (saksaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Imperatiivi&oldid=23756918”