– Suomi on mielenkiintoinen demokratia. Meillä on taipumusta nostaa hahmoja jalustalle.
Historioitsija Tuomas Tepora tietää mistä puhuu. Hän on tutkinut kansallisia symboleita, nationalismia ja talvisodan henkeä. Viime ajat Tepora on käyttänyt ehkä sen suurimman myytin purkamiseen: Sankari ja antisankari. Mannerheim-kultin pitkä vuosisata -kirja käsittelee C.G.E. Mannerheimin (1867–1951) ympärille rakennettua henkilökulttia.
– Mannerheim oli paitsi todellinen henkilö myös fiktiivinen hahmo. Suomalaisilla on hänestä erittäin vahva ja ristiriitainen mielikuva.
Siis miehestä, jonka vain harva tunsi. Kun Suomalaisen kirjallisuuden seura järjesti 1960-luvulla Mannerheimiä koskevan muistitietokeräyksen, tulos jäi laihaksi. Joku oli ehkä joskus nähnyt Mannerheimin kadulla ja tarina kiersi suvussa arvokkaana muistona. Varsinaista syvempää tietoa muistot eivät kuitenkaan kohteestaan tarjonneet.
Etäisyys on Teporan mukaan oleellinen osa kultinrakennusta. On helpompi palvoa henkilöä, jota ei tunne – ilmiö on tuttu pop-maailmasta.
Se myös erottaa Mannerheimin ehkä siitä ainoasta suomalaisesta kulttihahmosta, johon häntä voi verrata: Urho Kekkosesta.
– Presidentti Kekkonen on mielikuvakapasiteetiltaan hyvin erilainen hahmo, kansanomainen, suomenkielinen.
Maailmalta sen sijaan löytyy useitakin Mannerheimiin rinnastettavia henkilökultin kohteita. Unkarin Miklós Horthy (1868–1957) ja Puolan Józef Piłsudski (1867–1935) olivat Mannerheimin ikätovereita ja sotilasjohtajia, joiden valtiot syntyivät ensimmäisen maailmansodan seurauksena kuten Suomikin. Heitä yhdisti myös jyrkkä antibolševismi, uuden neuvostovaltion vastaisuus.
Horthy ja Piłsudski olivat tosin myös yksinvaltiaita. Mannerheim vain melkein.
– Mannerheim-kultin kannalta on oleellista, ettei hänestä tullut poliitikkoa, Tepora sanoo.
Valkoisen Suomen kenraalista kyllä yritettiin myös maan poliittista johtajaa. Teporan mukaan Mannerheimin lähipiiri alkoi heti sisällissodan jälkeen rakentamaan Mannerheimin ympärille henkilökulttia. Valtionhoitaja Mannerheim kiersi maakuntamatkoilla ja osallistui vapaussodan yksivuotisjuhliin, joissa hän esiintyi suojeluskuntalaisten, lottien ja lasten keskellä.
Mannerheim kuitenkin hävisi vuonna 1919 käydyt ensimmäiset presidentinvaalit K.J. Ståhlbergille ja poliitikkohaaveet raukesivat.
Jos olisi käynyt toisin, Mannerheimista olisi hyvinkin saattanut tulla Horthyn ja Piłsudskin kaltainen itsevaltias. Ainakin parlamentarismi ja demokratia olisivat ottaneet taka-askelia, Tepora arvelee.
– Todennäköisesti Mannerheimin patsaita olisi pystytetty jo hänen elinaikanaan.
Sen sijaan Mannerheimista alettiin rakentaa ulkopuolista pelastajaa, politiikan yläpuolella olevaa myyttistä hahmoa.
Myös punaiset rakensivat Mannerheim-kulttia
Samaan aikaan, kun valkoinen Suomi oli nostamassa Mannerheimia jalustalle, toinen puoli kansasta näki hänessä paholaisen.
Tuomas Teporan mukaan henkilökultin rakentamisen kannalta on oleellista, toimitaanko vapaassa, demokraattisessa yhteiskunnassa vai diktatuurissa. Nyky-Venäjällä Putinin arvostelu johtaa vankeustuomioon tai pahempaan. Sata vuotta sitten Suomessa sisällissodan voittaneen osapuolen johtajan arvostelu sen sijaan oli mahdollista.
– Diktaattoreihin liitetään usein henkilökultin käsite ja heille se on poliittisen hallinnan väline. Demokratioissa tilanne on on paljon ristiriitaisempi. Myös vastakuvilla, esimerkiksi Mannerheimin pilkkaamisella, on keskeinen rooli, Tepora selittää.
Punaisille Mannerheim oli lahtari. Teporan mukaan hän antoi kasvot sisällissodan tappiolle ja vankileirien katastrofille. Mannerheimin muun muassa kerrottiin vierailleen vankileireillä. Usein tarinoiden hahmoon liitettiin jotain julmaa ja demonista.
Vaikka tarinat eivät pitäneet paikkansa, myös niillä rakennettiin Mannerheim-kulttia.
– Se kertoo siitä, kuinka keskeinen asema Mannerheimillä oli myös hävinneiden silmissä.
Teporan mukaan Mannerheimiin liitetyillä pahuutta korostavilla tarinoilla punaiset pystyivät edes hieman maksamaan kalavelkoja.
1930-luvun loppupuolella vasemmiston suhtautuminen Mannerheimiin alkoi pikkuhiljaa saada sävyjä. SDP:stä oli tullut valtionhoitajapuolue ja valta-asema pehmensi suhtautumista Mannerheimiin.
Vielä suurempi muutos tapahtui talvi- ja jatkosodan myötä. Puhutaan talvisodan hengestä: yhteinen vihollinen pakotti unohtamaan sisällissodan vastakkainasettelun. Valkoisesta kenraalista kuoriutui myös vasemmiston – tai ainakin osan – silmissä koko kansaa yhdistävä marsalkka.
Äärivasemmistossa lahtarikuva säilyi sitkeässä.
– Se, että Mannerheim oli natsi-Saksan liittolaisarmeijan ylipäällikkö, ei ole laitavasemmiston perinteessä lainkaan niin suuri synti kuin sisällissodan tapahtumat, Tepora sanoo.
Valkoisen kenraalin ja marsalkan valtava symboliero
Mannerheim-kultin konkreettisia ilmenemismuotoja oli useita ja ne muuttuivat aikojen muuttuessa.
Alkuvaiheen keskeinen kultin kohde olivat toukokuun 16. päivän juhlallisuudet. Niillä muistettiin ja uusinnettiin Mannerheimin johtamaa valkoisten voitonparaatia.
Lasten hyödyntäminen on suosittu ja tehokkaaksi havaittu keino propagandassa. Myös Mannerheim-kultin rakentajat näkivät lapset otollisena maaperänä sanomalleen. Lapset esiintyivät Mannerheimin kunniaksi järjestetyissä juhlatilaisuuksissa, Mannerheim seikkaili lastenkirjojen sankarihahmona ja pikkulottia koulittiin Mannerheimin esimerkin voimalla.
Julkinen tila on myös keskeinen kultin vahvistamisen kohde. Jo itsenäisyyden ensi vuosina Mannerheiminteitä ja -katuja saattoi kulkea Loviisassa, Mikkelissä, Porvoossa ja Kulosaaren huvilakaupungissa. Helsinkiin Mannerheimintietä kaavailtiin ensi kertaa 1920-luvun puolivälissä, mutta hanke toteutui vasta sotavuonna 1942 – Mannerheim vietti tuolloin 75-vuotispäiväänsä.
Ehkä keskeisin kultinrakentamisen ja myös kiistan kohde olivat kuitenkin patsaat.
Tuomas Tepora käy läpi lukuisia patsastahankkeita, joista ensimmäiset virisivät jo 1920-luvun alussa. Mannerheim itse suhtautui patsashankkeisiin vaihtelevasti tiedostaen sen, että hyviin tapoihin ei kuulunut patsaan pystyttäminen elävälle henkilölle.
Ensimmäiset patsaat olisivat esittäneet valkoista kenraalia ja niiden puuhamiehinä oli vapaussodan veteraaneja.
Esimerkiksi nykyisen Helsingin ratsastajapatsaan esihanke julkistettiin Kuusankoskella vapaussodan kymmenvuotisjuhlassa vuonna 1928. Hanke liittyi kiinteästi Kymintehtaisiin, jonka johto oli Teporan mukaan leppymätön punaisten vihassaan. Taustalla vaikuttivat punakaartin sisällissodan aikaiset teloitukset, joissa kuoli muun muassa yhtiön toimitusjohtaja Gösta Björkenheim.
Yhtään Mannerheimin patsasta ei kuitenkaan ehditty pystyttää ennen toista maailmansotaa.
Toden teolla patsashankkeet virisivät jälleen Mannerheimin kuoleman jälkeen vuonna 1951. Helsingissä patsashanke elvytettiin vain kaksi päivää kuolinuutisesta. Myös Tampereella jatkettiin jo ennen sotaa alkanutta kiistelyä patsaasta. Patsaita alettiin suunnitella myös Seinäjoelle, Lahteen ja Mikkeliin.
Patsasriidoissa rintamalinja kulki oikeiston ja vasemmiston välissä, kuitenkin niin, että maltillinen vasemmisto saattoi hyväksyä patsaan, joka esittää toisen maailmansodan aikaista vanhaa Mannerheimia.
– Valkoisen kenraalin ja toisen maailmansodan ylipäällikön symboliero on aivan valtava, Tepora tiivistää.
Valkoinen kenraali jakoi, marsalkka yhdisti suomalaisia.
Useimmiten myös taustavoimat olivat erilaisia. Kun Helsingin ratsastajapatsaan taustalla oli laajasti porvarillisia toimijoita, Tampereen valkoisen kenraalin patsas oli äärioikeiston hanke. Patsashankkeen alkuvaiheessa sen keskeinen taustavoima oli ollut teollisuusmies Rafael Haarla, jota Tepora kuvailee suomalaisen fasismin kummisedäksi.
Patsaaseen kajoaminen vapauttaa hallitsemattomia voimia
Oman kierteensä patsasriitoihin toi kysymys patsaan paikasta. Esimerkiksi Tampereella patsasta aiottiin kaupungin keskustaan, jonne pystytettiin sitä varten jo jalustakin. Sodan jälkeen poliittiset suhdanteet olivat kuitenkin muuttuneet ja valkoisen kenraalin patsas päätyi syrjäiseen metsään kaupungin itälaidalla.
Mikkelissä patsaan sijainnista on väännetty kahteen otteeseen. Ensin se pystytettiin Suur-Savon aukiolle, josta patsas 2000-luvun alussa haluttiin siirtää ydinkeskustaan Mikkelin torille.
Tuolloin neuvoa kysyttiin Mannerheim-ristin ritarien säätiöltä. Siinä keskeisenä henkilönä oli kenraali Adolf Ehrnrooth, joka toimi aktiivisesti myös Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiössä.
– Ehrnroothin rooli Mannerheim-kultin rakentamisessa oli sodan jälkeen keskeinen. Hän tavallaan välitti Mannerheimin tahtoa haudan takaa, Tepora sanoo.
Yllättäen ritarit vastustivat patsaan siirtoa huomattavasti keskeisempään paikkaan.
Tuomas Teporan mukaan taustalla vaikutti Helsingissä hieman aiemmin käyty kiista Mannerheimin ratsastajapatsaasta ja nykytaiteen museo Kiasmasta.
Suurta julkisuutta saaneessa ja Adolf Ehrnroothiin henkilöityneessä kiistassa säätiöt vastustivat ensin ratsastajapatsaan siirtämistä museorakennuksen tieltä, ja lopulta koko museorakennusta. Tämän jälkeen olisi ollut outoa, jos ne olisivat Mikkelissä puoltaneet patsaan siirtämistä.
Teporan mukaan kyse oli kuitenkin isommasta asiasta kuin vain neuvottelutaktiikasta.
– Ritarit ja Perinnesäätiö katsoivat, että 1960-luvulta lähtien Suur-Savon aukiolla seissyt patsas oli pyhittänyt paikan ja sen siirtäminen olisi ollut pyhäinhäväistys.
Asenne paljastaa sen, millainen merkitys Mannerheimilla on osalle suomalaisia.
– Mannerheimin patsaat ovat kuin toteemeja, pyhiä hahmoja, joihin kajoaminen saattaa vapauttaa voimia, joita on vaikea hallita.
Lisää aiheesta:
